keskiviikko 21. tammikuuta 2015

EI VAIETA ENÄÄ KOHTUKUOLEMISTA

 Kaikkihan me tiedetään se, että raskaus voi päättyä kohtukuolemaan. Moni varmasti tietää tälläisen tapauksen lähipiiristä, tai kaverin kaverin, joka on menettänyt oman rakkaan lapsen kohtukuolemalle.

Mitä tarkoittaa kohtukuolema?
Kun sikiö kuolee raskauden tai synnytyksen aikana yli 22 -viikkoisena tai yli 500 grammaa painavana, puhutaan kohtukuolemasta. Suomessa syntyy vuosittain noin 60 000 lasta, joista noin 0,3 prosenttia menehtyy kohtukuolemaan. Tämä tarkoittaa sitä, että joka vuosi noin 200 perhettä menettää lapsensa, ennen kuin lapsen elämä äidin vatsan ulkopuolella ehtii edes alkaa. Kohtukuolema eroaa jo syntyneen ja eläneen lapsen kuolemasta siten, että voi olla vaikeaa surra jotakin sellaista, mikä ei ollut perheelle vielä konkreettista.
(Tämä ylläoleva teksti kopioitu www.kohtukuolema.fi etusivulta)

Paljon puhutaan ääneen keskenmenon riskeistä ja kätkytkuolemista, mitkä ovat yhtälailla surullisia asioita ja en lainkaan väheksy, että niistä puhutaan ja pitääkin puhua, mutta miksi kohtukuolemista vaietaan? Kuinka monelle odottavalle äidille on neuvolassa tai lääkärissä keskusteltu, että näin voi myös käydä? 

Raskauden ensimmäinen kolmannes eli raskausviikot 1-12 ovat vauvan kannalta tärkeimmät ja riskialttiit, kun eka kolmannes on takana usein sanotaan, että loppuaika onkin sit odottelua, niinkun meillekkiin sanottiin neuvolassa, että nyt on keskenmenon riski pienempi, ottakaa rennosti. Noin viikolla 20 on rakenneultra, jos siellä on kaikki hyvin, niin lääkäri melkeinpä jo onnittelee lapsesta ( eihän tässä välissä voi mitään tapahtua, onhan lapsi terve )

Mitä yritän tekstillä sanoa?

Yritän sanoa sitä, että kohtukuolema ei ole tabu. Asioista pitää puhua, eikä vain vaieta. Meitä on monta jotka ovat käyneet tai käyvät tätä lävitse. Kohtukuolemista pitää saada lisätietoa neuvoloista ja lääkäreiltä, eikä vain tuudittautua siihen, että loppuraskaus menee varmasti hyvin.. Tietoa näistä varmasti neuvolat ja lääkärit antavat, jos kysyy, mutta mielestäni näistä kuuluisi puhua avoimesti alusta asti.

Mikä meidän tarina oli?

Niinkun aiemmista blogi-merkinnöistä voi lukea. Olemme nuori perhe ja aloimme odottaa esikoistamme Jooa. Raskaus eteni hyvin hienosti, poika oli pirteä ja liikkui paljon, monessa ultrassa kehuttiin miten vahva ja hyvä sydän Jooalla oli. Poika kasvoi kovaa vauhtia ja meinasikin tulla ulos jo marraskuussa vaikka laskettuaika olikin vasta tammikuun 19.päivä 2015. Viikkoja oli kasassa 37+5 kun lähdimme lauantain iltana synnytysvastanotolle liikehälytyksenä, koska kokopäivänä ei ollut tuntunut liikkeitä. Vastaanottolla 3.1 lääkäri totesi KOHTUKUOLEMAN. Meille syntyi enkelipoika 5.1.2015.

Mitä minä voin tehdä?

Rikotaan hiljaisuus kohtukuolemista ja puhutaan niistä ääneen. Haastain jokaisen jakamaan tämän merkinnän omalla Facebook-seinällä tai twitter-tilillä.

Kuulen mielelläni teidän perheen tarinan, sen voit laittaa poikaenkeli@gmail.com.

Meidät löydät myös instagramista @faijannurkka ja Koon löytää @kartsqw

17 kommenttia:

  1. Kaikkea hyvää teille ja jaksamista <3
    Jaoin tämän tekstini somessa kuin myös omassa blogissani..

    VastaaPoista
  2. Puhut asiaa. Meille syntyi enkelityttö kaksoissisarensa kanssa 21.11. 2014. Pieni ja täydellinen tytär, jonka menetys sattuu uskomattoman syvältä. Siskonsa taistelee vielä elämästään sairaalassa.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Niinpä. En tiennyt, että terve vauva voi kuolla kohtuun. :( 2013 vuonna näin tapahtui meille.

    VastaaPoista
  5. Eilen hautasin oman enkelin, joka kuoli kohtuun rv 39+6

    VastaaPoista
  6. Otan osaa suruunne.
    Kirjoitin itse muutamia vuosia sitten samasta asiasta koska se on mielestäni liian vaiettu asia. Jos haluatte käydä lukemassa miltä muistot untuvat kymmenen vuotta myöhemmin, voi niitä lukea täältä: http://a-nanan.blogspot.fi/2010/06/vakavasti.html

    VastaaPoista
  7. Toivoisin, että jossakin vaiheessa raskautta sanottaisiin: "On olemassa mahdollisuus, että vauva ei synnykään terveenä. Siinä tapauksessa sinun on tärkeä tietää, että siitä selviytyy kyllä, vaikka välillä tuntuu siltä, että kaikki on vain isoa mustaa pimeyttä."

    VastaaPoista
  8. Voimia teille ikävä ja suru ei lopu koskaan. Minä olen kokenut saman Ensimmäinen vaavini kuoli kohtuu laskettuna päivänä �� Pieni tyttömme täyttäisi tänä vuona 16v nyt hän kulkee mukanani aina sydämmessäni.

    VastaaPoista
  9. Jaksamisia teille! itselläni kuoli poikavauva kohtuun kuukausi ennen laskettua aikaa vuonna 1995.
    Minulle oli tärkeä puhua asiasta, suru ja ikävä helpottaa kun aikaa kuluu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun minun vauvani kuoli vuonna 1990, olin katkera siitä, että en tule koskaan pääsemään tästä pusertavasta surusta eroon, kun yksikään hetki päivässä ei helpottanut. Mutta se oli niinkuin sipulin kuorimista kerros kerrokselta. Jossain verrattiin, että surutapahtuma on kuin kivi simpukassa; alkuun se hiertää vereslihalle ja pahasti, mutta ajan kanssa simpukka päällystää hiekanjyvän helmiäisellä ja kivuliaasta kivestä tulee kaunis helmi. Näin kävi, vaikka sitä ei silloin voinut uskoa. Itken lastani enää harvoin, enkä "muista" häntä päivittäin saati joka hetki ja hän on meillä muistoissa kauniina helmenä. Mutta tähän auttaa vain aika.

      Poista
  10. Olen kätilö ja työssäni saan kohdata elämän suurimmat onnen hetket, mutta myös sen suurimman surun perheiden rinnalla. On hyvä, että tietoa kohtukuolemastakin jaetaan. Sen lisäksi, että tieto leviää, on ehkä kullanarvoisempaa se vertaistuen löytyminen.
    Työssä sitä tuntee olevansa niin pieni siinä hetkessä kun mitkään sanat eivät ole oikeat eikä mikään mitä tekee tee siitä hetkestä sen helpompaa. Niiden omien tunteidensa kanssa joutuu painimaan aika yksin, koska perheellä on riittävästi surua ja kannattelemista jo valmiiksi. Itsensä kylmettäminen ja työn ajatteleminen "vain työnä" ei ole vaihtoehto ainakaan minulle, saan tästä niin paljon irti koska teen työtä täydellä sydämellä. Tasapainottelu on joskus vain niin rankkaa kun toivoisi perheille pelkkää hyvää.

    VastaaPoista
  11. Vauvan voi menettää muutenkin kuin kohtukuoleman kautta. Minä menetin esikoiseni v. 1990 harvinaiseen komplikaatioon. Suru oli mahdoton, enkä meinannut päästä siitä yli millaan. Minua loukkasi myös muitten ihmisten lohduksi tarkoittamat sanat uudesta yrityksestä ja vauvasta, kuin kissanpennuista. Isoin asia surutyössä oli kuitenkin uusi raskaus. Sen aikana pelkäsin nin, etten voinut kuvitella sellaista pelkoa olevan. Pelko jatkui sitten vauvan kanssa. En olisi kaivannut raskauden aikana tietoa, että osa raskauksista päätyy huonosti, osasin kuvitella ne itsekin. Järkytys on ihan yhtä suuri sitten, kun jotain tapahtuu, olit sitten ollut tietoinen tai ei. Etukäteistieto ei mitenkään auta surussa, mutta useimmissa raskauksissa aiheuttaisi turhaa murehtimista. Lapsen tai äidin kuolema raskaudessa on kuitenkin Suomessa erittäin harvinaista.

    VastaaPoista
  12. Rakkautta ja voimia teille! Sama koettu 14-vuotta sitten ja näiden vuosien jälkeen täytyy todeta, että hengissä siitä selviää vaikkei se silloin lohduttanut. Aika kultaa muistot ja elämä jatkuu. Lapsi todella säilyy sydämessä aina ja ikuisesti, sieltä se ei katoa koskaan!

    VastaaPoista
  13. Lämmin osanottoni ja voimia suuressa surussa ♥

    VastaaPoista
  14. Osanotto suruunne. Minä menetin pienen Mikko poikani v.1991 viikolla 24 .Syytä ei koskaan selvinnyt. Kun sitten odotin toista poikaani vuonna 2003, olin koko ajan peloissani, enkä suotta. Viikolla 36 istukkaan tuli blokki ja toinenkin vauvani oli lähellä kohtukuolemaa. Hänet saatiin kuitenkin pelastettua ennenkuin kävi huonosti. Olen monasti miettinyt, että Mikko tavallaan pelasti pikkuveljensä. Osasin olla valppaampi ja huomasin heti, että vauva oli vähentänyt liikkumista ja osasin mennä lääkäriin. Koskaan ei menetys haihdu mielestä pois. Ikävä helpottaa ajan kanssa. Minulle sanottiin Mikon kuoleman jälkeen, että saan vielä uusia lapsia. Silloin teki mieli lyödä sanojaa. uusi lapsi ei korvaa menetettyä koskaan. Hän on eri lapsi. Rakastakin rakkaampi tosin. Tunsin suunnatonta vihaa Mikon kuoleman jälkeen. Teki mennä sanoman ilkeitä asioita kaikille jotka olivat raskaana, tai työnsivät kadulla vauvojaan. Vannoin silloin että ei ikinä, mutta olen onnellinen että saan olla nyt ihanan 11 v pojan äiti . Voimia sinulle ja miehellesi.

    VastaaPoista
  15. Lämmin osanotto ja paljon voimia. Meidän tyttö-vauva kuoli joulukuussa 2014, rv 41+3. Synnyttämään mennessä saimme kuulla et sydänääniä ei kuulu.Aavistin jotain kun en sinä aamuna tuntenut liikkeitä mutta hylkäsin täysin ne ajatukset.Tuska alkuun käsittämätön, mennä kotiin tyhjin käsin kertomaan lapsille ettei pikku sisko tulekkaan koskaan kotiin. Itseäni on auttanut surutyössä lohduttavien laulujen kuuntelu esim. cuulas triolla on aivan ihania lauluja (enkelin syliin) sitä ei voi vieläkään itkemättä kuunnella.. mutta paljon muitakin hyviä lauluja.
    Ikävä ja kaipuu on kova mutta huomaa kuinka aika tekee tehtävänsä...enää suru ei hallitse mieltä kokonaisvaltaisesti. Täytyy vaan osata päästää irti sellaisesta jolle emme voi mitään. Muisto lapsesta on jota meiltä ei voi kukaan ottaa pois...sen reilun kahden tunnin mitä saimme pidellä sylissä, ihastella niin täydellistä ja valmista tyttövauvaamme, on tosi rakas ja kallisarvoinen muisto meille.

    VastaaPoista
  16. Jaettu.
    Meidän enkeli syntyi reilu 3v sitten.

    VastaaPoista