Tässä olen miettinyt ja melkein jopa ihastellut itseäni, siitä miten hyvin olenkaan päässyt elämässä eteenpäin. Onkohan asiat kuitenkaan noin? Nyt vapaapäivää viettäessä sitä alkaakin pohtimaan asioita ihan eri tavalla. Siinä onkin ehkä syy siihen, etten halua olla kotona. Pakenen todellisuuttaa töihin ja itken sitten vapailla yksin kotona. Mihin se rohkea "minä" on oikein kadonnut? Missä on se, joka on hyvin päässyt eteenpäin, se joka hymyilee ja naureskelee kavereiden kanssa, käy yökerhoissa tanssimassa koska se on hauskaa, tanssii yksin kotona ja hätkähtää kun joku tuleekin kotiin. - Ei sellaista minää ole oikeasti olemassakaan. Se oikea minä on palasina, jossain tuntemattomassa paikassa. Suurin osa siitä revittiin irti ja kuopattiin tammikuussa. Se suurin tekijä, joka minusta teki itseni, on viety pois.
Käyn vierailemassa sukulaisilla ja olen jopa iloinen että näen heitä pitkästä aikaa. Kävelen hieman eteistä pidemmälle ja näen Jooan kuvan kehystettynä seinällä. Siinä kohtaa aistin jo pientä palaa kurkussani. Eikä aikaakaan, kun Jooa otetaan esille keskustelussa. Pystyn kyllä kertomaan ja puhumaan asiasta, mutta aina ei vaan jaksa. Ja tämä päivä on juuri sellainen kun ei jaksa. Huomaan, että minua alkaa itkettää, enkä haluaisi kuitenkaan itkeä vollottaa toisten edessä. Pelkään, että ylpeyteni siinä menee, mutta mihin kummaan se siinä oikeasti menisi? Saan soperreltua, etten haluaisi nyt juuri puhua Jooasta ja saankin vastaukseksi: "et tule ikinä pääsemään tästä yli, jos et ikinä puhu, kyllä muutkin ihmiset ovat kokeneet pahoja asioita." Tässä vaiheessa huomaan vihaisen puoleni tulevan esille..tekisi mieli huutaa ja lähteä ovet paukkuen ulos. Olen kuitenkin ihan hiljaa ja nyyhkytän yksin. Nämä henkilöt vielä ihmettelevät, kun en käy usein..
Saan todella paljon elämänohjeita eri tahoilta. Harmi vain, että ne ohjeet ovat aivan kamalia. Niistä on enemmän harmia kuin hyötyä. Melkein jopa ihmettelen, miten sellaiset ihmiset voivat kertoa minulle mitä pitäisi tehdä, jos eivät ole kokeneet samaa. Tokihan lemmikin kuolema tai ero on ihan verrattavissa tähän..ilman muuta. Nyt minun pitäisi ottaa kylään paljon vauvaperheitä ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Näin pääsen taas takaisin elämään, enkä mieti enää omaa vauvaa. Lähipiirissä vauvat ovat syntyneet Jooan kanssa melkein samaan aikaan, muutamaa viikkoa aikaisemmin tai myöhemmin.
En ole vihainen sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kokeneet pahoja asioita, mutta toivoisin kuitenkin, että ihmiset miettisivät mitä sanoisivat. Jos mitään fiksua ei suusta pääse, niin olkoot sitten hiljaa.
-Katariina-
Hyvä teksti Kata! <3 Ite otan kaikki kans liian henkilökohtasesti. Mutta tässä teidän asiassa ei voi kun ottaa henkillökohtasesti asiat. Koska teitähän ne ihmiset neuvovat ja kertovat kuinka elää muka oikein. Tiedätte itse parhaiten miten toimia ja teette sillätavoin oikein ja teille perhaaksi. :) <3
VastaaPoistaKiitos! Tuntuu niin pahalta, kun kaikki on niin maailman parantajia, mutta ei asioista mitään tiedä :(
VastaaPoistaTurhasta/pienestä et missään nimessä ole loukkaantunut. Hyvä, kun otat oman tilan ja karsit ne pois, jotka lisäävät pahaa mieltä. Kenelläkään ei ole oikeutta sua/teitä neuvoa tässä asiassa. Ootte tärkeitä. -sinttu
VastaaPoista❤ Niin outoa kun se onkin, niin jotkut ihmiset ajattelevat, että hieman alle 4 kuukautta Jooan poismenosta on jo tarpeeksi pitkä aika surra ja nyt vaan tekemään kaikkia asioita niin kuin ennenkin.. Ihmiset osaavat olla ajattelemattomia.
PoistaYmmärrän hyvin tuntemukset, en ole menettänyt lasta, mutta äidin poismeno oli mun maailman pysäyttävä tapahtuma. Joka helkkarin päivä oon tuntenut suunnatonta ikävää, kohta vuoden verran. Puheet "kyllä se kohta helpottaa", "kaikki kyllä järjestyy", "yritä ajatella jotain muuta" jne. saa mut melkein raivon partaalle, varsinkin jos nämä sanat tulee sellaisen suusta joka ei ole menettänyt ketään itselle oikeasti rakasta ihmistä. Kyseessä on ollut teidän poika, pieni poika, maailman rakkain asia josta olette joutuneet luopumaan. Suruaikaa ei voi mitenkään määritellä, voi mennä vuosi tai kaksi, kolmekin sitten vasta helpottaa. Jotkut voi olla muutamassa kuukaudessa käsitelleet asian. Jos mä menettäisin poikani, en tiedä tai edes osaisi jatkaa. Äidin kuolemasta selvisin oikeastaan syystä että olin silloin raskaana, se piti mut silloin järjissä. Itke kun itkettää, huuda jos tekee mieli. Päästä tunteet ulos. Karsi ne henkilöt pois elämästä jotka saa sun mielen surkeaksi. JA tärkein anna itsellesi aikaa. (Äidin kuolema ja lapsi on kaksi aivan eriä asiaa - tarkoituksena ei ole kohdistaa niitä samoiksi tilanteiksi :) ) Hyvää kesän odotusta teille!
VastaaPoistaOlen niin pahoillani menetyksestänne <3 Uskon, että jossain odottaa vielä parempi ja valoisampi huominen. Sitä ennen voimia <3
VastaaPoistaToivoa on. Kiitos ❤
PoistaTeet ihan oikein, kun karsit elämästäsi ne ihmiset, jotka eivät osaa elää surussa mukana. Kukaan ei voi sanoa toiselle, milloin surutyötä on tehty tarpeeksi. Oman lapsen kuolema on niin suuri suru, ettei se varmasti ikinä katoa koskaan, vaikka varmasti ajan myötä muuttuu helpommaksi käsitellä. Minä en onnekseni ole lasta menettänyt, mutta jo ajatuksena se tuntuu niin musertavalta, etten voi edes kuvitella kuinka musertavaa se on oikeasti. Voimia jatkoon <3
VastaaPoistaKiitos ❤
PoistaKirjoitin tuolla aikasemmin omasta menetyksestäni.
VastaaPoistaOlen tehnyt saman kuin te; karsinut pois ne jotka eivät ymmärrä tai antavat liikaa neuvoja tietämättä mistä puhuvat. Surutyössä tarvii omaa aikaa ja jonkun joka kuuntelee, istuu hiljaa vieressä eikä sano juuri mitään. Jos ei ole sanoja niin silloin on parempi olla hiljaa. Unohtaa ei voi koskaan, sitä vaan oppii elämään surun kanssa, ja yhtäkkiä sitä huomaa nauravansa ja iskee paniikki että en ole ajatellut lastani tuntiin, siitä sen ehkä huomaa että asiat etenee ja että suru on läsnä mutta eri muodossa.
Ne ystävät ja sukulaiset jotka antavat teille voimaa jatkaa eteenpäin - pitäkää kiinni heistä - muut voi unohtaa. Kukaan ei voi sanoa toiselle milloin suru-aika on ohi, sen on sitten joskus, eka vuosi on se pahin. Ennen vanhaa suru-aika oli vuosi eikä kukaan kyseenalaistanut. Nyt tuntuu että kaikki pitää mennä speedy gonzales vauhdilla ja kaiken pitäisi olla hyvin heti - ei se mene niin - vaan jokainen ottaa ja vaatii sen ajan minkä tarvitsee.
Itku on surun paras lääke <3
Hei.
VastaaPoistaOlen myös sitä mieltä että suruaikaa ei voi ajassa mitata. Jokainen suree omalla tavallaan.Tunteita saa ja pitääkin näyttää, se helpottaa. Itse olen elämässä kohdannut paljon surua ja vaikeita aikoja.
Menetin läheiseni, keskesmenoja on ollut sekä lapsettomuutta.Ajatuksia on ollu viimevuosina laidasta laitaan, joskus tuntuu että kaikki on hyvin ja toisena päivänä taas ollaan ihan pohjalla. Uskon että vain saman kokenut voi lohduttaa toista aidosti. Itse olen hakenut vertaistukea ja saanut sitä, se on auttanut. Aina omille läheisille ei ole paras purkaa tuntojaan sen olen huomannut.
Yhdessä toivottavasti saatte elämän voittamaan ja saatte haluamanne joku kaunis päivä.
Olet oikeassa. Oikeastaan ainoa oikea apu tähän on vertaistuki. Mutta välillä saman kokeneetkin ajattelevat asiat aivan eri tavalla.. Kaikki tosiaan surevat näitä asioita aivan eri tavalla. - Katariina
Poista