Uusi osoite

Uuden blogin osoite: https://www.ipana.fi/enkelipoika/category/yleinen/
Sinne päivittelemme uusia kuulumisia ☺

Blogin siirtyminen

Tämä meidän blogi siirtyy alkuviikosta uuteen paikkaan. Jatkossa kuulumisia pääsee lukemaan ipana.fi kautta. Tarkempaa osoitetta päivitellään heti, kun siirto on tehty.

Ajatukset muuttuu ja lähipiiri harvenee

On taas mennyt hetki viimeisistä kirjoituksista. Mikään ei ole kyllä oikeastaan muuttunut miksikään. Elämä on tämmöistä tasaisen tappavaa..kyllä, tappavaa.

Tässä olen miettinyt ja melkein jopa ihastellut itseäni, siitä miten hyvin olenkaan päässyt elämässä eteenpäin. Onkohan asiat kuitenkaan noin? Nyt vapaapäivää viettäessä sitä alkaakin pohtimaan asioita ihan eri tavalla. Siinä onkin ehkä syy siihen, etten halua olla kotona. Pakenen todellisuuttaa töihin ja itken sitten vapailla yksin kotona. Mihin se rohkea "minä" on oikein kadonnut? Missä on se, joka on hyvin päässyt eteenpäin, se joka hymyilee ja naureskelee kavereiden kanssa, käy yökerhoissa tanssimassa koska se on hauskaa, tanssii yksin kotona ja hätkähtää kun joku tuleekin kotiin. - Ei sellaista minää ole oikeasti olemassakaan. Se oikea minä on palasina, jossain tuntemattomassa paikassa. Suurin osa siitä revittiin irti ja kuopattiin tammikuussa. Se suurin tekijä, joka minusta teki itseni, on viety pois.

Käyn vierailemassa sukulaisilla ja olen jopa iloinen että näen heitä pitkästä aikaa. Kävelen hieman eteistä pidemmälle ja näen Jooan kuvan kehystettynä seinällä. Siinä kohtaa aistin jo pientä palaa kurkussani. Eikä aikaakaan, kun Jooa otetaan esille keskustelussa. Pystyn kyllä kertomaan ja puhumaan asiasta, mutta aina ei vaan jaksa. Ja tämä päivä on juuri sellainen kun ei jaksa. Huomaan, että minua alkaa itkettää, enkä haluaisi kuitenkaan itkeä vollottaa toisten edessä. Pelkään, että ylpeyteni siinä menee, mutta mihin kummaan se siinä oikeasti menisi? Saan soperreltua, etten haluaisi nyt juuri puhua Jooasta ja saankin vastaukseksi: "et tule ikinä pääsemään tästä yli, jos et ikinä puhu, kyllä muutkin ihmiset ovat kokeneet pahoja asioita." Tässä vaiheessa huomaan vihaisen puoleni tulevan esille..tekisi mieli huutaa ja lähteä ovet paukkuen ulos. Olen kuitenkin ihan hiljaa ja nyyhkytän yksin. Nämä henkilöt vielä ihmettelevät, kun en käy usein..

Saan todella paljon elämänohjeita eri tahoilta. Harmi vain, että ne ohjeet ovat aivan kamalia. Niistä on enemmän harmia kuin hyötyä. Melkein jopa ihmettelen, miten sellaiset ihmiset voivat kertoa minulle mitä pitäisi tehdä, jos eivät ole kokeneet samaa. Tokihan lemmikin kuolema tai ero on ihan verrattavissa tähän..ilman muuta. Nyt minun pitäisi ottaa kylään paljon vauvaperheitä ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Näin pääsen taas takaisin elämään, enkä mieti enää omaa vauvaa. Lähipiirissä vauvat ovat syntyneet Jooan kanssa melkein samaan aikaan, muutamaa viikkoa aikaisemmin tai myöhemmin.

Nyt, kun olen kuullut näitä "ohjeita" ja "näin elät oikein" -saarnoja, olen alkanut karsimaan lähipiiristä ihmisiä, joita en halua nähdä nyt, enkä varmaan tulevaisuudessakaan. Kaikkea ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, mutta mikäs se toinen tapa sitten oikein on? Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Se taito puuttuu minulta aivan täysin, jos joku kertoo miten minun pitäisi olla ja unohtaa, niin lopetan mieluiten koko yhteydenpidon.

En ole vihainen sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kokeneet pahoja asioita, mutta toivoisin kuitenkin, että ihmiset miettisivät mitä sanoisivat. Jos mitään fiksua ei suusta pääse, niin olkoot sitten hiljaa.

-Katariina-

Kuvailuja

Huomasin, että emme ole tänne julkaisseet ollenkaan kuvia, joita meistä otettiin noin 1,5 kuukautta sitten. Kuvien aiheena oli meidän tatuoinnit.
Meillä oli jos jonkinlaista kameraa ja härpäkettä koko olohuone täynnä, kun tätä sessiota suoritimme.
Kuvat otti Teemu Leppänen. Aivan huikea lopputulos ja pestasimme hänet ottamaan meistä uudet kuvat sitten, kun vatsassani kasvaa uusi elämä.

- Katariina -

Faijan kuulumisia

Helou!

Viimeisimmästä merkinnästä mun osalta rupeekin olemaan jo aikaa, joten päivitetään. Osasyynä tähän on ehkä se, että mietin tarkasti mitä haluan julkaista, kun osa tunnistaa meidät jo kaupan kassalla. "Hei kirjoitaks sitä blogia ". Kyllä se kieltämättä yllätti että näin moni näitä lukee,  alkuun sitä mietti, että näitä lukisi vain muutamat omat kaverit.

Niinkun Koon viimeisestä päivityksestä selviää se, että oon jälleen saikulla. Töissä ehdin sen muutaman viikon oleen, kun oleminen rupes oleen liian tukala, en vaan vielä ollut valmis  kohtaan asiakkaita,  lähinnä niitä nuorempia,  ei aikuisten tunneissa niinkään vikaa, paitsi tottakai keskittyminen ei varmastikaan ole ollut samalla tasolla, kun ennen Jooa kuolemaa.

Fiilikset laajasti kulkee hyvästä ihan taas sinne äärilaitaan, ei se vaadi kun sekunti, kun mennään taas pohjalla. Nyt viimeisten viikkojen aikana helpotusta on tuonut arkeen se, kun tämän blogin kautta taikka fb ryhmän  muutamat saman kokeneet ovat ottaneet yhteyttä ja ollut tukena. vaikea tästä tapahtuneesta on löytää mitään positiivista, mutta oon saanu tutustua pariin huikeeseen ihmiseen, jotka on myös enkelilapsen faijoja.  Yhdessä toisiaan tukien eteenpäin.

Nyt viimeisinä päivinä oman mausteen tuonut se, kun Henkan synttärit oli sunnuntaina 29.3. Kyseinen päivä jokaikinen vuosi tuo mieleen päivän kun 15.8.2011 sain puhelun missä kuulin mun parhaan ystävän ja lapsuuden kaverin lähteneen pois meidän luota,  pysyvästi.  Nytkin olisi paljon helpompi olla jos tässä olisi rinnalla henkka, ei auta, kun ei ole. Jooan toinen nimi Henrik menee siis täysin Henrin nimen pohjalta. 

Helposti sitä ajattelee että oman puolison rooli on riittävä surussa,  ei se niin mene.  Vaikka onhan se ihan älytön tuki ja yhteinen suru, mutta ystävä on aina ystävä.  On vieläkin muutamia sellaisia jäljellä.  Kiitos Mikko ja Nella! ♡

Jokunen aika sit tuntu siltä, että elämä rupee pikkuhiljaa voittaa, mutta nyt taas ollaan aikalailla lähtöpisteesä,  syytä tähän en osaa sanoa, mutta ei se kai ihme ole, kun vielä tuore juttu kyseessä.

-Faija

Instagram @faijannurkka
Fb Perheeseen syntyi enkelipoika

Kun ei tiedä mitä ajatella..

Ulkona sataa vettä ja ajatukset pyörivät Jooassa. Tänään on kulunut 3 kuukautta Jooan kuolemasta, mihin se aika on oikein mennyt? Olenko elänyt pimeässä luolassa tämän ajan vai miksi en muista siitä mitään? Välillä tuntuu, että aikaa on kulunut paljon enemmän, mutta tapahtumat muistaa kuitenkin kuin eilisen. Sylissäni pitäisi nyt olla pieni tuhisija, muutaman kuukauden ikäinen rakkauspakkaus. Löydän sylistäni kuitenkin vain kyyneliä ja kaipuuta.

Näiden viikkojen aikana olemme tehneet oikeastaan kaikenlaista. Kävimme esimerkiksi risteilyllä, jotta ajatukset saisi hetkeksi pois. En kadu kyseistä reissua, mutta ei siitä niin paljoa apuakaan ollut. Ei mistään tunnu olevan apua.

Minä olen ollut nämä viimeiset 5 viikkoa töissä, mutta Ile on jäänyt sairaslomalle. En voisi edes kuvitella jääväni kotiin katselemaan valkoisia seiniä, mutta jokainen tyylillään. Mekin kaksi suremme asiaa niin eritavalla, että surulliseksi tekee jo se, etten osaa lukea toisen ajatuksia ja lohduttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Ystäviä joita olen alkanut nyt hieman näkemään, ehkä jopa arastelevat minua. Kuulen sanottavan lauseita " Mua vähän jännitti nähdä sua, kun aattelin että sä vaan itket ja itket. Mutta ethän sä edes itke." - Jep, olen huomannut, että itse Jooan kuolema ei minua itketä. Pystyn kohtaamaan uusia ihmisiä ja kertomaan heille tarinamme. Minua itkettää se, etten näe Jooan kasvavan ja oppivan uutta. En pääse työntelemään häntä vaunuissa, enkä ottamaan hänestä kuvia. Surenko oikeasti vain itseäni? Sitä kaikkea, mistä jäin paitsi? Enkö osaakaan ajatella, että Jooalla on kaikki hyvin?
 
Ajatukset pyörivät uudessa vauvassa..ai missä uudessa vauvassa? Olen tehnyt itselleni jo diagnoosin lapsettomuudesta. Takana kun on yksi keskenmeno ja kohtukuolema, miten voin muka edes haaveilla elävästä lapsesta? Tiedän, että ihmeitä tapahtuu, mutta ei meille. Meillä on vain huono arpaonni. Kuulen myös paljon sanottavan; " Te olette vielä niin nuoria, että ehditte kyllä saamaan vauvan". - No mutta, mitä jos ei? Jos me jäämmekin lapsettomiksi? En väitä, ettenkö ajattelisi myös positiivisesti ja luottavaisin mielin asiaa. Mutta myös pelkään sitä lapsettomuutta, pelkään sitä todella paljon. Pidän yllä itse diagnosoitua lapsettomuutta siihen asti, kunnes saan oman tuhisijan syliini. Ja sitä ei muuta mikään.

- Katariina -

Juttua Iltalehdessä

http://m.iltalehti.fi/perhe/2015031219346865_pr.shtml