Menetimme poikamme kohdunsisäiselle kätkytkuolemalle n. 2 viikkoa ennen laskettua aikaa. Blogi tulee pitämään sisällä tuntoja, kysymyksiä ja fiiliksiä elämän mittaisesta surusta.
Voimia♡ meille syntyi myös enkelityttö 11.1.2015 muutamaa päivää ennen laskettua aikaa. Miksi asiasta vaietaan vaikka meitä saman kokeneita on niin paljon. Neuvoloissa ja ihmisten puheissa esiintyy kyllä keskenmeno ja kätkytkuolema mutta tästä ei puhuta?!
Osanottoni ja etähali! Täällä eräs äiti, jonka esikoinen koki samantapaisen kohtukuoleman jo parikymmentä vuotta sitten -päiväksikään se ei ole vielä mielestä unohtunut! Ei unohdu, ei yli pääse, mutta ajan kanssa elämä voittaa. Aluksi tuntui todella musertavalta ajatus, että ei tää suru mene ohi, eikä unohdu, kun mun lapsi on kuollut vielä huomennakin, ja seuraavana, seuraavana, seuraavana... päivänäkin. Mutta tuli aika, jolloin sain todeta myös, että on aika surra, ja aika lakata suremasta. Suremasta lakkaaminen ei toki tarkoita unohtamista, vaan sitä, että tajuaa, että tapahtunutta ei voi muuttaa, mutta silti elämän on jatkuttava eteenpäin. Onneksi sain kuitenkin lisää lapsia, vaikkain seuraavat raskaudet olivat henkisesti todella vaativia. En voinut nauttia odotusajasta ja haaveilla vauvasta, kun en voinut olla varma, saanko sitä vauvaa kuitenkaan pitää. Nyt lapset ovat jo isoja, lähes aikuisia, eli mulle kävi lopulta ihan hyvin. Olisin sen ensimmäisenikin kuitenkin halunnut pitää, ei sitä voi toinen lapsi korvata, vaikka kuinka monta olisin tehnyt. Voimia ja jaksamista kaikille saman kokeneille.
Sinne tyttö jäi. Ei lyönyt sydän, ei. Kohdussa raskas möykky. Ei potkuja. Ei mitään. Vain supistukset. Sanoivat; Sydän lepää.
Eihän se niin ollut. Ei se mitään levännyt. Kuollut oli. Kuollut kuin kivi.
Kaksi pitkää päivää paijasin. Kohdussa keinutin. Koitin rakastaa eläväksi. Ei auttanut rakkaus.
Napanuora voitti. Kolme kertaa tiukasti, sanoivat. Kuin varmistaakseen.
Meillä kulunut tapahtumasta jo 23 vuotta. Kirjoitin novellin sekä tämän runon Annikasta vasta vuosien jälkeen. Menetimme hänet 2 viikkoa ennen laskettua aikaa. Voimia jaksamiseen <3
Osanottoni, itse menetin pienen poikani vuorokauden ikäisenä. En ehtinyt näkemään häntä kuin vasta pienen pienessä arkussa. Ikävä on kova ja aina mielessä
Osanottoni suuressa surussanne ja voimia elämänmittaisen ikävän kanssa. <3 Bloginne tuo varmasti lohtua myös niille muille, joilla on oma pieni enkeli taivaassa.
<3Rakkaat.
VastaaPoistaOotte mulle niin tärkeitä!
Sydämellinen osanotto suureen suruun. Voimia ja jaksamista arkeen<3.
VastaaPoistaOsannottoni ja hurjasti voimia teille! <3
VastaaPoistaVoi, kuinka surullista. Kivinen on elämänpolku. Toivon paljon voimia polullenne.
VastaaPoistaLämpöiset osanotot suruista suurimpaan <3
VastaaPoistaOsanottoni <3 Paljon voimia!
VastaaPoistaPaljon voimia ja lämmin osanotto suureen suruunne <3 En voi edes kuvitella sitä surua ja tuskaa mikä teidät on kohdannut.. :,(
VastaaPoistaKuunnelkaa tämä, kertoo juuri teitä kohdanneesta surusta: https://www.youtube.com/watch?v=-W0lNGgtAMA
VastaaPoistaPaljon voimia teille <3 Meillä myös kohtukuolema marraskuussa 2014, kuukausi ennen laskettua aikaa.
VastaaPoistaMeitä on liian monta :(
Oon vaan itkeny, itkeny ja itkeny ku lukenu näitä. Voin vaan kuvitella sen tuskan.. Voimia <3
VastaaPoistaVoimia teille ♡ meidän enkelityttömme syntyi 11.1.2015 muutamaa päivää ennen laskettua aikaa:(
VastaaPoistaVoimia♡ meille syntyi myös enkelityttö 11.1.2015 muutamaa päivää ennen laskettua aikaa. Miksi asiasta vaietaan vaikka meitä saman kokeneita on niin paljon. Neuvoloissa ja ihmisten puheissa esiintyy kyllä keskenmeno ja kätkytkuolema mutta tästä ei puhuta?!
VastaaPoistaItken täällä näitä tekstejä lukiessa...paljon siunausta ja voimia teille! otan osaa suruun.
VastaaPoistaLuin tätä blogia, tuli kylmät väreet ja jäin ihan sanattomaksi... Voimia teille.
VastaaPoistaOsanottoni ja etähali! Täällä eräs äiti, jonka esikoinen koki samantapaisen kohtukuoleman jo parikymmentä vuotta sitten -päiväksikään se ei ole vielä mielestä unohtunut! Ei unohdu, ei yli pääse, mutta ajan kanssa elämä voittaa. Aluksi tuntui todella musertavalta ajatus, että ei tää suru mene ohi, eikä unohdu, kun mun lapsi on kuollut vielä huomennakin, ja seuraavana, seuraavana, seuraavana... päivänäkin. Mutta tuli aika, jolloin sain todeta myös, että on aika surra, ja aika lakata suremasta. Suremasta lakkaaminen ei toki tarkoita unohtamista, vaan sitä, että tajuaa, että tapahtunutta ei voi muuttaa, mutta silti elämän on jatkuttava eteenpäin. Onneksi sain kuitenkin lisää lapsia, vaikkain seuraavat raskaudet olivat henkisesti todella vaativia. En voinut nauttia odotusajasta ja haaveilla vauvasta, kun en voinut olla varma, saanko sitä vauvaa kuitenkaan pitää. Nyt lapset ovat jo isoja, lähes aikuisia, eli mulle kävi lopulta ihan hyvin. Olisin sen ensimmäisenikin kuitenkin halunnut pitää, ei sitä voi toinen lapsi korvata, vaikka kuinka monta olisin tehnyt. Voimia ja jaksamista kaikille saman kokeneille.
VastaaPoistaSinne tyttö jäi. Ei lyönyt sydän, ei.
VastaaPoistaKohdussa raskas möykky.
Ei potkuja. Ei mitään.
Vain supistukset.
Sanoivat; Sydän lepää.
Eihän se niin ollut.
Ei se mitään levännyt.
Kuollut oli. Kuollut kuin kivi.
Kaksi pitkää päivää paijasin.
Kohdussa keinutin.
Koitin rakastaa eläväksi.
Ei auttanut rakkaus.
Napanuora voitti.
Kolme kertaa tiukasti, sanoivat.
Kuin varmistaakseen.
Meillä kulunut tapahtumasta jo 23 vuotta. Kirjoitin novellin sekä tämän runon Annikasta vasta vuosien jälkeen. Menetimme hänet 2 viikkoa ennen laskettua aikaa. Voimia jaksamiseen <3
Osanottoni, itse menetin pienen poikani vuorokauden ikäisenä. En ehtinyt näkemään häntä kuin vasta pienen pienessä arkussa. Ikävä on kova ja aina mielessä
VastaaPoistaOsanottoni suuressa surussanne ja voimia elämänmittaisen ikävän kanssa. <3 Bloginne tuo varmasti lohtua myös niille muille, joilla on oma pieni enkeli taivaassa.
VastaaPoista